1.
Kun kuuntelin ensi kerran
heleitä säkeitä Helon,
vei minut suomen kieli
perille kotimaan.
Naasia-joki jolisi,
entisen herätti eloon.
Takaisin vuodet vieri
maailmaan ihanaan.
 
Maailmaan, missä oli
iloa huoletonta
ja tuomipuu keväisin tuoksui
lähellä rappujen,
maailman, missä minulla
ystävää oli niin monta
ja luokseni Halli juoksi
ilosta haukkuen.
 
Ruutuhun jänöjussi
rummutti talviyöllä,
lumeen sen jäljet jäivät,
metsikköön vetivät.
Mummoni kutoi kangasta.
Vastaan hän otti työllään
talvi- tai kevätpäivät
ja syksyiset hämärät.
 
Taas otan Helon runot.
”Tiedän, on siellä nyt kevät...
On päättyneet talviset toimet,
on tuvassa kangaspuut.”
Tavallisetkin sanat,
riimittömätkin soivat,
kauniisti säkeet helkkyvät,
niin kuin purojen suut.
 
2.
Oli raskaiden vuosien lapsi
ja maailman tappavin tauti
rintaasi runteli, raastoi
sormilla kuoleman.
Mutta osasit kestää.
Painavat pimeät kaudet
olet taistellut kanssa
tautisi kamalan.
 
Työn sekä elämän rauha
sinulta oli syöty
samoin kuin Puskinilta.
Tällaisen unohtaa ken?
Löysit rohkeat sanat:
ajatus kahleisiin lyöty.
Maa on kuin vankien saari
ja tsaari on vartija sen.
 
Ystävät leirillä. Sota.
Sodan veriset kauhut.
Ahdingot, mitkä kohdistui
Inkerin suomalaisiin.
Kaikki se sinua vaivasi.
Ei sielusi saanut rauhaa
sotavuosien jälkeenkään
ja sammuit, ja sammuit niin.
 
Mutta runosi soivat:
ja kuuluvat askeleet kevään,
ja sydämen talviset tunteet
mielestä haipuvat.
Läpi raskaiden vuosien,
läpi tuimien aikojen
sinun säkeesi soivat
ja kauaksi kaikuvat.