i

Se oli se aika, karhu laskettiin taivaan suusta,
keltainen kypärä, siinä punainen risti ja lintu,
            liinat kulkivat nivusista olkapäille
    puiden latvoista syvälle vatsaan.

Olit valtatien penkereellä, maa avautui eteesi haaksirikkoisen kertomuksena:
asfaltti ja heinä, kiven avuttomuus, kynnetty hapan pelto.

Kivi oli vastasyntynyt ja aukile,
    ääni kimpoili kallon luissa, mylly jauhoi
suolaa, vehnänjyvissä kuilu, kului toralle ja jylinälle.

Tiellä joka vei jyrkänteelle, hirvet ja linnut ottivat yhteen,
sinä näit kaiken ja se oli hyvä,
            kivi ja liha kiertyivät toisiinsa kuin maito kahviin,
voit eristää äären! Akselinsa ympäri kaikki,
    tähdet, lapsen iho tuoksui raikkaalta.

ii

Ette saaneet ääntänne, sinä
ja kolme muuta.
Myöhästyit, herätyskello pysähtyi, juna jätti,
luit kirjaa sattumasta, pyöreästä muodosta,
          äänet oli jo jaettu.
Sinulle eivät kelvanneet kolahdus,
sypressin sirinä tai valaan humahdukset.

Et saanut äännähdystä
keneltäkään, minkään kielen
tai eläimen korahdusta
                            vaikka pyysit ja pyysit.

Ystäväsi ottivat ukkosen jyrähdyksen,
putouksen helinän ja pelikaanin huudon.

Kuuntelet korvat
toiveikkaina, tähtikirkkaana,
ei vieläkään mitään:
              et käännän selkääsi maailmalle
joka ei anna sinulle ääntäsi.


iii

Poliisisoittokunta saataa kahta tuhatta
mäyräkoiraa kaupunkiin, virrassa ajelehtii kahvipannuja
          nokka ojossa.
Tautiini ei ole lääkettä mutta jokeen on silti sukellettava.

Odotan pimeyttä joka on luomilla kuin paperinreuna,
ilman voittoa maasta,
                      sateenkaari imee joen veden
sataakseen sen muualla. Sana on sumua ja rankkaradetta kirjastossa.
Kulutan puuseinät ja sanomalehdet aukinaisilla silmilläni.
Kaikki on taivaasta, sammakot,
                                    lentokoneen jään hileiset askelet ja
          ohjelmointi jota sanotaan kypsyydeksi.