Ihmisten edessä, ja Jumalan edessä puhdas
oman itsensä kanssa sopusoinnussa,
ei kenenkään kanssa riidoissa,
kunnollinen suomalainen urkuri
soitti tuomiokirkossa tiistaisin.
Lähes uskomaton valikoima
korkeita, puhtaita ja matalia sävyjä
liittyy rajuun sointuun
urkurin lentävistä sormista.
Ja kuuluu maailman itku,
tuska, riemu, tämän maailman hyväsydämisyys,
missä Aika – todellinen surmaaja –
leijailee vieressä holvien alla.
Äärettömän korkealla
tungeksivat ajatukset, äänet, sielut…
Tänne, ristille ristiinnaulittuna
tulee Jumala urkuja kuuntelemaan.
Iltaisin Hän ei ole työtehtävissään.
Hän on vain kuulijana ja katselijana…
Tuomiokirkossa juhliin Bach,
…sekä ne, jotka ovat liittyneet seuraan.
Minulle, joka olen kurkistanut sisälle, torkahdan
vanhojen urkujen ääniin,
itseäni en voi enää pettää:
olen lumoutunut, mikä ei ole yhtään kummallista.
Aivan goottilainen mieliala
kynttilöillä valaistuissa holveissa
on iltaisin minun seuranani.
Pitkäksi aikaa.
Vapauden sävelinä.