from the bridge, hitting the river gods

on the head with a bottle

we have blood of barbarians in our veins

and of horse and of wild boars

we hold the empire together so we can

keep on tearing it apart

 

we have arms like swans when we spread

the newspaper open on the table

over the mess of previous diners and want

this and that and that and

our teeth broken against the marble

                                                                                                                                        

          sun that crunches under our shoes

          and the veins of oil and salt, should I

          raise my feet from the bottom and float

          throw the heavy keys away in the sand

          leave the music that keeps us going

          leave the statues that sculpted us

 

                    I spit the last olive stone, you say

                    you don’t understand

                    why I find it so hard just now

          after all the periods, ages and inventions, to go on

          there’s always more

          like a new beach, but I don’t have the faith, it’s hot

          the fishes

          twitching in the back of a motocarro

                    have found their purpose now

                    everything that makes

                    a beautiful sound

          is empty inside, on a blazing white wall

          a one-legged seagull changes feet

 

          darkness sparkles in the dessert wine

in the night, a refugee boat turns over and sinks

wind has climbed up the hills and it smells roasted

                    dancers stretch, trees crackle

                    like enormous flames

 

 

sillalta joen jumalia pullolla päähän

          meissä on barbaariverta

          hevosen verta ja villin sian

          pidämme imperiumia pystyssä

          voidaksemme jatkaa sen tuhoamista

 

                    meillä on käsivarret kuin joutsenilla

                    kun läväytämme sanomalehden auki

                    edellisten ruokailijoiden sotkun päälle

                    ja haluamme tuota ja tuota ja tuota

                    ja marmorin murtamin hampain

 

          auringon joka narskuu kenkien alla

          öljyn ja suolan suonet, pitäisikö

          nostaa jalat pohjasta irti ja kellua

          viskata painavat avaimet hiekkaan pois

          jättää musiikki joka ylläpitää meitä

          patsaat jotka ovat muovanneet meidät

 

                    syljen viimeisen oliivinkiven, sanot

                    ettet ymmärrä

                    mikä tässä on vaikeaa, juuri nyt

ja kaikkien kausien ja keksintöjen jälkeen

jatkaa, aina on uutta

kuin uutta rantaa, minä en usko

                    on kuuma, mopoauton lavalla kalat

                    nytkähtävät löydettyään tarkoituksensa

                    kaikki mikä soi kauniisti on

                    sisältä tyhjää

          hehkuvan valkean muurin päällä

          yksijalkainen lokki vaihtaa jalkaa

 

          illalla pimeys välkkyy jälkiruokaviinissä

pakolaisten laiva kaatuu         

tuuli on kiivennyt kukkuloille ja tuoksuu palaneelle

tanssijat venyvät, puut rytisevät

kuin suuret lieskat