after the film

we go for a pint and talk about love

how the music and light in its scenes

the intense rhythm of the dialogue

manipulates the voyeur, and how there’s nothing

          original & new in it     

 

          and after love

we go for a pint and talk about death

how there’s just enough space between

the end credits and the prologue to hold

an illusion of a century as if it were

personally experienced, and how such linearity

          is not interesting

 

          and after death

we go for a pint and talk about films

how outside the action, in the dark, everyone yearns

for that deep caressing light which

          reflects off the mother-of-pearl

          of the screen and off the dying bubbles and beer

          and shines from under the fringe and

          under the brow, even though it’s all

          only a loan and we talk the same way

          the primal men talked, a moment ago

          when the blazing shadow of a hand

          climbed up the cliff when the fire

                              was ripping the night

 

but the one who invented the fire

also invented the darkness

and now we won’t leave this circle of

words, unless compelled

                              by some irresistible hunger

elokuvan jälkeen

menemme oluelle ja puhumme rakkaudesta

kuinka sen kohtauksissa musiikki ja valaistus ja

                                           kiihkeä dialogin rytmi

                      manipuloi tirkistelijää

ja kuinka siinä ei ole mitään omaperäistä & uutta

                      ja rakkauden jälkeen

menemme oluelle ja puhumme kuolemasta

kuinka lopputekstien ja johdannon väliin mahtuu

                                           illuusio vuosisadasta

                      ikään kuin itse koettuna

ja kuinka sellainen lineaarisuus ei ole kiinnostavaa

                      ja kuoleman jälkeen

menemme oluelle ja puhumme elokuvista

kuinka tapahtumien ulkopuolella hämärässä kaikki

                                           kaipaavat siihen syvään

                      hyväilevään valoon joka

heijastuu valkokankaan helmiäiseltä, kuolevista

                                           kuplista olutlaseissa ja otsatukan ja

                      otsan alta vaikka se on vain

lainausta ja me puhumme niin kuin jo

                                           alkuihmiset ovat puhuneet, hetki sitten kun

käden loimottava varjo kiipesi kalliota tulen repiessä yötä

 

                                           mutta joka keksi tulen keksi myös pimeän

 

emmekä me enää poistu näiden sanojen piiristä kuin            

                                           äärimmäisen nälän ajamina